Monen yhteensattuman kautta päädyin Amos Anderssonin taidemuseoon, missä en ollutkaan käynyt ikiaikoihin. Museossa on parhaillaan Pyhän Teresan hurmio -näyttely.
Näyttelyn esitteessä kerrotaan näyttelyn synnystä ja taiteilijoiden valinnasta. Nappasin museon kassalta esitteen mukaani, lukematta sitä. Ainoa mitä alkuun tutkailin tarkemmin oli kerrosopas, ja suuntasin hissillä 6. kerrokseen, tai itseasiassa 5:een, josta seuraava puolikas ja kokonainen kerros oli saavutettavissa portaita kavuten. Ylimmässä kerroksessa on auditoriomainen tila, jossa on tulevina viikkoina mahdollista käydä kuulemassa näyttelyyn kuuluvaa luentosarjaa.
Puolikerrosta alempana on Kappeli esineineen sekä näyttelyn ehkä jännittävin tila, nicosfääri. Tila saattaa kiireiseltä kävijältä jäädä huomaamatta, sillä huomaamaton, tilaan ohjaava kyltti on kuin olemassa oloaan anteeksipyydellen oven pielessä. Ja ovi on tiukasti kiinni. Kun oven aukaisee, tulee pimeään tilaan, jossa mielikuvitus saa taatusti jalat alleen.
Seuraava kerros alemmas ja tarjolla oli Peruskokoelman tauluja ja valokuvia. Teresan hurmio taas jatkuu pohjakerroksessa. Nicosfäärin jälkeen mieleeni pullahti, ei niinkään hurmioituneita tai hurmioon liittyviä mielikuvia, kun kiertelin katsomassa alimman kerroksen tauluja ja teoksia, vaan ennemminkin mielleyhtymät sivusivat kaikkia näkemiäni kauhuelokuvia ja niiden tunnelmia. Tummasävyisissä tauluissa, ja tällä en tarkoita vain taulujen värimaailmaa, on jotain todella raskassoutuista.
Jäin miettimään, että tätäkö toivoin Ateneumin Tarujen kansat näyttelyssä, kun pohdin miltä rinnalla näyttäisi nykytaide.
Pyhän Teresan hurmio - näyttelyyn voi käydä tutustumassa lokakuun loppupuolelle saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti