Ensimmäinen museokortilla tehty museokäynti osui tuttuun Ateneumiin. Museossa on vielä noin kuukauden ajan nähtävillä Tarujen kansat -näyttely, johon on koottu norjalaisten ja suomalaisten taiteilijoiden töitä 1800- ja 1900-lukujen taitteesta.
Tuon ajan taide on saanut, museoesitteen mukaan, pontimensa oman aikansa murroskaudesta; kaupungistumisesta ja teollistumisesta. Eri saleissa voi löytää erilaisiin murroskausiin pohdittavaa. Onpa sitten kyse lapsen kasvusta puberteetin kautta aikuiseksi taikka luonnon ja myyttien vaikutuksesta yhteisöön ja runouteen.
Sali, johon oli kerätty taiteilijoiden omakuvia, tuon ajan selfieitä, herätti pohdintoja vaikuttamisesta silloin ja nyt. Jos tuolloin ei tavoitteenakaan ollut tarkka piirteiden jäljentäminen kankaalle, vaan mielikuvan luominen taiteilijan sisäisestä voimasta, niin olemmeko ottaneet askeleen kehityksessä taaksepäin noista ajoista. Nykyisin, kaikkien kansalaisten ottamien ja julkaisemien omakuvien määrä ja sisältö, varsinkin erilaisissa some-kanavissa, antaa enemmän päiväperhomaisen liihoittelun tunteen. Tai ehkä tälle ajalle ominainen kepeys on vastapainoa voimakkaalle yhteiskunnan muutokselle?
Olisikin jännittävää nähdä rinnalla nykyisen taloudellisen murroskauden taiteilijoiden töitä. Voisi samalla peilata menneen muutoksen tuomia ajatuksia ja sitä miten nykyinen spiraalina eteenpäin rynnivä muutos näkyy kuvataiteessa tai veistostaiteessa. Tai ehkä suuntaan matkani nykytaiteen museoon toisella kertaa, jotta ehdin sulatella tällä kertaa näkemieni taulujen synnyttämiä ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti